Takana parin kolmen päivän latenssivaihe, joka tuntui, ettei etene mihinkään. Koska en halunnut mitään lääkkeellistä käynnistystä ja laskettu oli jo mennyt, sain tulla kalvojen pyörittelyyn. Silloin kätilö totesi samalla että kohdunsuuni on löysästi kolme senttiä auki ja kalvorakkula jo pikkuisen pullottaa. Vauvan pää tuntui myös hyvin alhaalla ja totesimme että kyllä tässä varmasti ihan pian nähdään!
Koska lapset oli viety hoitoon, päätimme käydä syömässä ja mennä hetkeksi kotiin. Kotona ollessa supistuksia tuli muutamia ja halusin että lähdetään ajelulle. Ajeltiin ympäriinsä, syötiin vähän karkkia ja naurettiin. Supistuksia tuli edelleen epäsäännöllisesti mutta ne alkoivat olla kipeämpiä. Kävimme myös pienellä kävelyllä ja uudestaan syömässä.
Vähän ennen ilta yhdeksää tuli ns. käänteen tekevä supistus ja väli oli noin viisi minuuttia. Pyysin että ajetaan sairaalalle, jotta ehdin vielä päästä ammeeseen.
KTG:tä ottaessa ei tullut yhtäkään supistusta, mutta siitä pois noustessa ne taas jatkuivat. Ammetta alettiin heti täyttää ja menin täytön aikana hetkeksi suihkuun.
Kun pääsin ammeeseen, sain taas hetken levon supistelulta ja sain rentouduttua ja haettua itselleni mukavan asennon.
Seuraavan kaksi tuntia vietin lähes samassa asennossa. Välillä nousin juomaan ja vastaamaan /kommentoimaan jotakin mitä olin kuullut ympärilläni puhuttavan.
Avautumisvaihe ammeessa.
Hain etunoja asentoon kokoajan luontaisesti. Kätilöni ohjasi minua ammeessa tiettyyn kohtaan joka tuntuikin hyvältä ja jäin siihen. Aloin hengitysten avulla hakemaan syvää rentoutumisen tilaa ja ehdinkin sen saamaan ennen voimakkaampia supistuksia.
Supistelujen tullessa, muutin hengitystäni pidemmiksi ja keskityin siihen, että ne menevät vatsalle asti auttaen supistuksia toimimaan oikein. Uloshengityksellä hengitin vauvaa alaspäin. Aallon tullessa, ajattelin myös omaa turvaväriäni sekä mielikuvaa samalta päivältä omista lapsistani. Etenkin tuo mielikuva antoi valtavia oksitosiini puuskia!
Mieheni oli myös mukana synnytyksessä ja hänen tärkein roolinsa oli nimenomaan vain olla siellä. Turvan tunne tuli hänen läsnäolostaan.

Supistelut voimistuivat ja tihenivät jopa omaa odotustani nopeammin, mutta uskon tähän vaikuttavan se, että olin niin täysin rentona enkä ajatuksilla tai kehollisesti taistellut supistuksia vastaan. Otin aallon kerrallaan, hengitin sen mukana ja vauvaa alas. Ei ollut minä vs synnytyskivut, vaan minä ja kehoni aallot yhdessä auttamassa rakkaan vauvan synnytyskanavaan ja sieltä syliini.
Epätoivo. Se tulee (ainakin minulle) aina. Iski uskomaton väsymys ja ärsytys kaikkea kohtaan. Kokeilin itse ks tilannetta, pyysin myös kätilön kokeilemaan. Hän oli iloinen ja kannustava “hei, nyt ollaan lähellä! Ala vain kokeilemaan missä asennossa sinun on paras auttaa vauvaa ulos. Saat itse ottaa vauvan vastaan ja hoitaa tilanteen, mutta olen tässä mukana”. Olin itsekin iloinen, jes, tämä menee juuri niinkuin olen suunnitellut! Väsymys ja ärsytys katosi! Valmistautumisessa todellakin on voimaa!
Nousin ammeessa kontilleni. Supistuksen tullessa kokeilin vauvan päätä samalla kun pikkuisen työnsin. Paine tuntui inhottavan kireältä. Kätilöni kertoi sen johtuvan kalvorakkulasta. Hetken mietittyäni, pyysin että hän puhkaisee kalvon.

Heti puhkaisun jälkeen tuli todella intensiivinen supistus. Lähdin hengittämään tuon aallon mukana ja samalla kehoni lähti itse työntämään vauvaa alaspäin. Seurasin kädelläni pään syntymistä ja se oli todella ihmeellinen kokemus. Vauvan leuka jäi pikkuisen kiinni, ja kun liikautin lantiota, hän syntyikin kokonaan ja nostin hänet vedestä syliini. Napanuora oli kiepsahtanut kerran kaulan ympäri ja kätilön kanssa yhdessä kiepsautettiin se pois. Vauvakin parkaisi, hiljeni, avasi silmät ja tuijotti minua hämmästyneenä.
Siinä hän nyt oli! Meidän pieni tyttömme
Halusin lähteä aika pian siirtymään sängylle ja kätilöt auttoivat meidän sinne. Vuosin runsaammin kuin aiemmin ja olo oli hieman tutiseva, joten sängyllä vasta sain vedettyä kunnolla henkeä. Meillä on oikeasti vauva!
Olin kirjoittanut synnytystahto-kirjeeseeni istukan syntymisestä, että sen kanssa ei saa turhaan kiirehtiä. Pian minua alkoikin supistella ja sain hengiteltyä istukan ja kalvot nätisti ulos. Istukka oli hiukan lohkomainen, mutta erittäin siisti ja elinvoimainen!

Vaikka syntymävaihe olikin todella nopea, selvisin ilman nirhaumia ja tikkejä.
Oloni on kovin onnellinen tämän synnytyksen jälkeen, mikään ei olisi voinut mennä paremmin. Synnytys oli minulle viides joista se oli toinen hypnosynnytys
Jälkeenpäin kätilö ja mieheni totesi että yhtään ei tiennyt onko minulla supistus päällä vai ei, koska olin niin rauhallinen ja ilmekään ei värähtänyt. Sanoin että hengityksestä olisi voinut päätellä, sen tahti muuttui.
Olin valmistautunut synnytykseen käymällä taas Saara Jämeksen, verkossa omaan tahtiin suoritettavan, synnytysvalmennuksen. Siellä opetetaan kuinka hengittää oikein, kuinka päästä syvään rentoutumisen tilaan. Miten mielikuvia hyödynnetään ja mitä synnytyksessä fysiologisesti tapahtuu (opin tämän kurssilta vasta edellisessä eli neljännessä odotuksessani). Kurssilta saa myös hyvät ohjeet oman synnytysTAHTOkirjeen kirjoittamiseen ja Saara kertoo synnyttäjän oikeuksista mm. sairaalaympäristössä.
Voin suositella kurssia 100% tyytyväisyydellä! En ikinä olisi saanut näin upeaa kokemusta ilman Saaraa ja kurssia!
Vastaa