Kun toisen raskauteni puoliväli koitti, mietin että minun täytyisi tehdä jotain synnytyspelolle, jonka esikoisen pitkä ja kivulias synnytys oli jättänyt. Päätin ottaa Saaran Hypnosynnytyskurssin. Seurasin myös synnytykseen myönteisesti suhtautuvia insta-tilejä ja katselin paljon positiivisia synnytysvideoita.
Työ kuitenkin vei kesälomien jälkeen mennessään niin, että havahduin raskauden viimeisellä kolmanneksella siihen, että mun täytyy harjoitella! Ei todella riitä, että olen opiskellut ja lukenut kurssin sisällöt tiedollisesti kesällä. Aloin kuuntelemaan säännöllisesti iltaisin Saaran tekemää syvärentoutusäänitettä. Usein nukahdin äänitteen aikana. Harjoittelin myös hengitystekniikoita ja tein paljon kehonhuoltoa. Visualisoin erityisesti työntövaihetta ja harjoittelin siihen liittyvää kurssilla opetettua J-hengitystä eri asennoissa. Kävin myös raskauteen erikoistuneella osteopaatilla loppuun asti, joka hoiti kehoni kireyksiä pois.
Lasketun ajan lähestyessä koin melko paljon harjoitusaaltoja ja myös epämukavia tuntemuksia kohdunsuulla. Näiden tuntemusten tullessa hoin itselleni ”avaudun lempeydellä” ja yritin tuntemuksista huolimattani hymyillä. Seinälle olin kirjoittanut kurssilta opittuja voimalauseita muun muassa: ”mitä pidemmälle synnytykseni etenee, sitä rentoutuneempi olen”.
Laskettuna päivänä synnytys sitten käynnistyi iltapäivällä kolmen aikaan, vaikka en asiaa ajatellut kummemmin, olihan harjoitusaaltoja tullut jo useiden viikkojen ajan. Aallot olivat säännöllisiä noin 7-10 minuutin välein tulevia, mutta eivät kivuliaita. Ehkä napakkuus kuvaisi hyvin tuntemuksia. Olin skeptinen ja sanoin ystävälle: ”varaudu tulemaan hoitamaan, mutta nämähän voi vielä täysin lopahtaa”. Touhusin kotona esikoisen kanssa ja keinuttelin itseäni välillä jumppapallon päällä. En todellakaan uskonut synnyttäväni pian.
Seitsemän aikaan illalla olo alkoi olla jo epämukava ja tukala. Mieheni ehdotti sairaalaan lähtemistä, mutta kieltäydyin jyrkästi, koska kuvittelin, että käynnissä on latenssivaihe. Menin suihkuun. Siellä totesin, että nämähän tulevat jo 2-3 minuutin välein. Olin hieman hämmentynyt ja vähän hädissänikin. Mitä tämä oikein on. Vaivuin suihkun lattialle ja otin aaltoja vastaan hengitellen… hengitän aaltojen yli rentona, kellun vaaleansinisessä jäämeressä turvapaikassani, vajoan, uppoan, olen höyhenen kevyt…
Suihkun jälkeen asensimme minulle tensin selkään ja puolisoni painoi lantiota aaltojen tullessa. Soitin sairaalaan tiedustellakseni, että onko siellä tilaa ja kerroin, että synnytys on ollut vähän aikaa vasta käynnissä, vaikka aallot tulevakin tiheää ja en halua tulla sinne liian aikaisin. Vähänpä tiesinkään. Minulle sanottiin, että voin vielä olla kotona, sillä ”pystythän puhua vielä supistuksen aikana”. Olin samaa mieltä.
Menin sängylle ja yritin rauhoittaa hämmentyneet ajatukseni. Yhtäkkiä kuulin oudon rasahduksen. Hetken pohdin äänen alkuperää, kunnes ymmärsin hypätä lattialle. ”Lapsivedet menivät”, huusin puolisolleni. Siitä tilanne eskaloituikin hyvin intensiiviseksi. En voinut tehdä enää mitään muuta kuin hengitellä sohvaa vasten ja painaa Tensin boost nappia aaltojen tullessa. Lopulta puoliso sai tavarat kasaan ja hyppäsimme autoon. Lapsen veimme naapuriin, sillä emme ehtineet enää odottaa hoitajaa.
Automatka olikin sitten hurja ja epämukavin osuus synnytyksessä. 50 minuutin ajan sinnittelin etupenkillä hengityksen, äänen ja tensin varassa aaltojen tullessa jo minuutin välein. Loppumatkasta keho alkoi itsestään työntämään vauvaa alaspäin. En pystynyt tätä tuntemusten rajuuden vuoksi estelemään. Yritin vain olla rentona ja otin äänen avuksi. Silti tuntemusten intensiivisyyden lomassa olin niin helpottunut ja iloinen, että FER-refleksi tuli. Muistan ajatelleeni, että ehkä siitä on apua työntövaiheessa. Lopulta kaarsimme renkaat soikeana sairaalan pihaan, jossa sattui olemaan ambulanssi ovella.
Estelin miestäni, kun hän juoksi ambulanssikuskeille sanomaan tilanteestani. He tulivat juoksujalkaa vetämään minua autosta ulos. Olin nolona sillä, ajattelin edelleen että enhän minä vielä synnytä. En kuitenkaan päässyt ylös, kun seuraava aalto jo iski hyökyaallon lailla päälle. Lopulta selvisin kätilöiden tuomaan pyörätuoliin ja kiisimme synnytyssaliin.
Salissa kuulin olevani täysin auki. Syvä helpotus ja epäusko vyöryi ylleni, miten tämä on mahdollista, näin vähän aikaa vasta kaikki kestänyt. Lopulta puolisoni ehti saliin ja aloin heti työntämään vauvaa ulos kyljellään hänessä roikkuen. Kokeilin vauvan päätä aaltojen välissä ja sain siitä niin paljon voimaa ja uskoa itseeni. Pään synnyttyä aloin tuulettamaan. Olin todella helpottunut ja onnellinen. Lopulta hyvävointinen pieni rakas nostettiin syliimme ja ihmettelimme molemmat häntä nauraen. En voinut käsittää, että synnytys oli niin nopea ja selvisin siitä ilman mitään puuttumisia. Synnytyskirjettä en ehtinyt antamaan, tosin en ehtinyt sairaalassa ollakaan kuin 10 minuuttia.
Koen, että Saaran kurssista oli iso apu synnytykseen valmistautumisessa. Itselle oli tärkeä saada tietää faktaa rentoutumisen, hengityksen ja mielikuvien vaikutuksesta synnytyksen kulkuun sekä etenkin myös niiden harjoittelemisen tärkeydestä. Äärirajoille jouduin taas tälläkin kertaa, mutta koen, että minulla oli paljon enemmän valmiuksia suhtautua intensiivisyyteen ja tuntemuksiin. Myös myönteinen ajattelu auttoi ”kohta vauva on täällä”, ”tämä on minun voimaani, minun tehtäväni on vain rentoutua ja hengittää”. Uskon myös, että kaikki tekstissä mainitut apukeinot käynnistivät synnytyksen kuin varkain ja lyhensivät kestoa huomattavasti. Synnytys kesti vain 6 tuntia, joista vain viimeiset kaksi tuntia oli hyvin intensiivistä ja voimakasta.
Syvä kiitollisuus on vallannut mieleni monta kertaa, että sain kokea korjaavan ja voimaannuttavan synnytyksen. Kuinka se kantaakaan jatkossa elämän mahdollisissa vastoinkäymisissä.
Vastaa